40 vuotta hiv- ja aids-työtä

Miten Seta ja Aids-tukikeskus haastoivat pelon, stigman ja pakkotoimet?

Hivpointin yksi pitkäaikaisimmista työntekijöistä, asiantuntijamme Teppo Heikkinen, tarjoaa teille tämän artikkelin muodossa huikean katsauksen hivin ja Aids-tukikeskuksen historiaan. Teppo on vankkumaton sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisoikeuksien puolustaja. Hän innostuu keskustellessaan yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden ja yhdenvertaisuuden puolesta.

Kun aids ja hiv tulivat median kautta tietoisuuteen niin muualla maailmassa kuin Suomessakin, ei siihen suhtauduttu kuin mihin muuhun sairauteen tahansa: stigma, syyllistäminen, syrjintä ja monenlainen kielteinen määrittely koskettivat tartunnan saaneita ja tartuntariskissä olevia hyvin eri tavalla kuin monen muun sairauden kohdalla. Kielteinen suhtautuminen voimistui, kun aids ja hiv koskettivat keskeisesti homo- ja biseksuaalisia miehiä, joiden yhteiskunnallinen asema oli heteronormatiivisten normien ja odotusten rajaama vielä selvemmin kuin nykyaikana.

Aids ja hiv ovat olleet historiassa ja yhä tänäkin päivänä myös sosiaalisesti tuotettuja ja määrittyneitä aiheita. Niihin liittyvä sosiaalinen ulottuvuus ja valta tulevat erityisen selvästi näkyviin siinä lehdistökeskustelussa, jota käytiin aidsista ja hivistä 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Huomionarvoista hiv- ja aids-keskustelussa 80-luvulla oli, että silloin puhuttiin pääosin aidsista, ei vielä niin paljon hivistä kuin nykyisin.

Tästä ajanjaksosta on tehnyt tutkimuksen sosiologi Kari Huotari. Huotarin vuonna 1993 julkaistussa tutkimuksessa käydään läpi hiviin ja aidsiin liittyvää lehtikirjoittelua Suomessa vuosina 1982-1992. Tutkimuksessa analysoidaan 394 sanomalehtiartikkelin perusteella, miten ”aids-kysymys” muotoutui kansallisessa kirjoittelussa. Tutkimus pohjautuu aids-aiheisiin artikkeleihin Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Iltalehdessä ja nostaa artikkeliaineistosta esille aids-keskustelun toimijat, näkökulmat, toimenpide-ehdotukset ja niiden perustelut.

Huotarin tutkimusta hyödyntäen teen tässä artikkelissa yhteenvedon niistä aiheista ja kannanotoista, missä Seta ja sen perustama Aids-tukikeskus olivat mukana aidsin tultua yhteiskunnalliseen keskusteluun Suomessa. Tiedossani ei ole toista julkaistua tutkimusta, jossa olisi vastaavalla tarkkuudella käyty läpi  hivin ja aidsin historian alkua Suomessa yhteiskunnallisen vallankäytön näkökulmasta. Kun Hivpoint täyttää tänä vuonna 40 vuotta, on aiheellista palata historiaan ja kerrata keskeisimpiä aiheita, joiden parissa hiviin ja aidsiin liittyvä järjestötyö käynnistyi.

Lehtikirjoitukset lietsovat moraalista paniikkia

Huotarin tutkimusaineiston ensimmäisen tarkastelujakson 1982–1983 aikana kirjoitusten sävy oli usein homoseksuaalisuutta ja homoja leimaavaa. Siihen liittyi pelkoja lietsovaa ja homojen elämäntapoihin liittyvää liioittelua ja vääristelyä kuten esim. Iltalehdestä 28.3.1983: ”Taudin leviäminen liittyy todennäköisesti homoseksuaalien rituaaleihin. Heillä on kauhea määrä erilaisia infektioita”. 

Joissakin lehtikirjoituksissa homot kuvataan sekä tilanteesta vastuussa oleviksi että seksuaalisesti poikkeaviksi. Niissä varoitellaan ”homotaudin” yleisvaarallisuudesta ja taudin tarttumisesta homoista muuhun väestöön kuten Iltalehdessä 28.3.1983 ”normaalia sukupuolielämää viettäneisiin” tai kuten Ilta-Sanomissa 7.4.1983 ”muuhun väestöön eli heteroseksuaaleihin”. Vastaavasti pelkoreaktioita hillitseviä ilmaisuja oli harvoin. Lehtikirjoituksissa on havaittavissa tilanne, jota on kuvailtu sosiologisella käsitteellä moraalinen paniikki.  

Ensimmäisten vuosien aikana lääketieteellisten toimenpidesuositusten merkitys korostui. Huotarin mukaan lehdistössä ”Lääketieteellistä tutkimustarvetta alettiin korostaa heti ensimmäisissä aidsia koskevissa artikkeleissa, kesäkuun alussa 1983, kuitenkin vasta sen jälkeen, kun muutamassa artikkelissa on todettu hiv-tartunnan leviävän myös muualla kuin mieshomojen parissa”.  

Lehtikirjoitteluun alkoi kuitenkin tulla vähitellen myös kritiikkiä pelon lietsontaa kohtaan. Kaikkein voimakkaimmin ja useimmin kritiikkiä esittää Seta ja useimmiten yleisönosastolla. 

”Merkillepantavaa on se, että Seta alkoi korjata lehtien mielipidepalstoilla aids-kirjoittelun tyypillisiä homoja koskevia ylilyöntejä, joita oli jo aikaisemmin esitetty, mutta ei korjattu. Seta saa näkökantansa esille pääosin mielipidepalstoilla.”

Kari Huotari, tutkija

Seta aloittaa aidsiin liittyvän valistus- ja neuvontatyön  

 Seta alkoikin Suomessa ensimmäisenä tehdä aidsiin liittyvää valistus- ja neuvontatyötä.

Setaan tuli valtavasti huolestuneita soittoja niin homoilta kuin heteroiltakin. Samaan aikaan Setan taloudelliset resurssit romahtivat, kun merkittävin tulolähde, disko Studio 302 Vanhalla Polilla, jouduttiin sulkemaan aidsiin liittyvän kielteisen sanomalehtikirjoittelun vuoksi. Seta teki hyvin pienillä taloudellisilla resursseilla yhteiskunnalle kuuluvaa työtä, kun muilla tahoilla ei kiinnostusta asiaan ollut. Huotarin mukaan aluksi ”Viranomaiset eivät saaneet mitään muuta aikaan kuin, että yksityisestä aloitteesta syntyneelle lääkäriryhmälle myönnettiin apuraha tieteellistä tutkimusta varten”.

Aids-tukikeskus perustetaan puolustamaan hiv-positiivisten ihmisoikeuksia

Setan vuonna 1986 perustama Aids-tukikeskus jatkoi Setan aloittamaa työtä ja oli keskeisesti vaikuttamassa siihen, ettei aidsia ja hiviä määritellä vain ”puhtaasti lääketieteellisenä” kysymyksenä, kuten useat aids-lääkäreinä julkisuudessa tunnetut lääkärit olivat asian ilmaisseet.

Aids-tukikeskuksen tehtäväksi muodostuivat perustehtävien, kuten valistuksen, neuvonnan, hiv-testaamisen, hiv-positiivisten, heidän läheistensä ja tartuntaa pelkäävien tukemisen lisäksi myös aihealueita, jotka eivät olleet vain ns. lääketieteellisiä.

Ne olivat mm. psykososiaalisia ja oikeudellisia kysymyksiä, ihmisoikeus-, tasa-arvo ja eettisiä kysymyksiä sekä yhteiskunnan toimintaan liittyviä kysymyksiä, kuten mm. Olli Stålström vuonna 1989 asian ilmaisee. Myöhemmin yhteiskuntatieteissä laajemmin käyttöön tullut käsite yhdenvertaisuus ja yhdenvertaisuuden edistäminen olivat asioita, joita katson Aids-tukikeskuksen konkreettiseen ja vaikuttamistyöhön sisältyneen sen ensimmäisellä toimintavuosikymmenellä.

Ruotsalaislääkäri Michael Koch: ”Pelko on paras ase aidsia vastaan.” 

Kun julkisuudessa pelkoa lietsova lehtikirjoittelu oli vähentynyt ja lieventynyt vuoden 1983 jälkeen ja ensikohu oli laantunut, kiihtyi se uudelleen, kun ruotsalaislääkäri Michael Kochin lausuntoihin pohjautuva artikkeli julkaistiin Helsingin Sanomissa 28.12.1986. Tämän artikkelin jälkeen kirjoittelun sävy muuttui ratkaisevasti. Huotarin mukaan aikaisemmin jo lieventynyt ”pelkoproblematiikka virisi uudelleen ja aiempina vuosina hiv-infektion ehkäisyä ja siinä käytettyjä toimenpiteitä koskeva kiistely sanomalehtikirjoittelussa huipentui vuoden 1987 alkuun. Kochin mielestä länsimainen demokratia oli liian heikko hiv-infektion pysäyttämiseksi ja ”pelko on paras ase aidsia vastaan”.  

Kochin lausuntojen noustua julkisuuteen em. HS:n artikkelissa, osa lääkärikunnasta muutti kantojaan ja alkoi spekuloida sellaisilla mahdollisilla hi-viruksen tartuntavoilla, jotka oli aiemmin osoitettu perusteettomiksi. Esimerkiksi lääkäri Sirkka-Liisa Valle vastaa Iltalehden kysymykseen hi-viruksen tarttumisesta suudelman välityksellä ”Kenelläkään ei ole oikeutta väittää kategorisesti, ettei AIDS voi levitä suutelemalla”.  Huotari nostaa esille tuon aikaisesta lehdistökeskustelusta, että ”Yksi tyypillisimmistä hivin ja aidsin kuvauksessa käytetyistä sanoista on ”salakavala”. Toinen tyypillinen on sana hiv-tartunnan – tai aidsin ”kantaja”. Huotarin mukaan keskeistä kirjoittelussa on, että ”Toistuvasti myös hiv ja aids sotketaan keskenään, vaikka aids ei tietenkään voi tarttua”.  

Lehdistökirjoitukissa tulee esille, että osa lääkäreistä alkoi myös vaatia Setaa ja samalla Aids-tukikeskusta pois aids-seurantaryhmästä.

Aids-tukikeskus puolustaa vapaaehtoisuuteen perustuvaa hiv-testausta

Hivin testaaminen oli myös keskeinen aihe, josta HS:n ns. Koch-artikkelin jälkeen keskusteltiin ja kirjoitettiin useasti. Kannanotoissa ja lehtikirjoituksissa harvoin esitetään suorasanaisesti pakkotestaamista, mutta selektiiviseksi testaamiseksi esitetään esim. seulonta-, rutiini-, automaatti- tai suunnattuja testauksia. Näiden testaustapojen käyttöönoton esittäjien tarkemmista perusteluista kävi kuitenkin usein ilmi, ettei tällaiset testaukset tapahtuisi täysin vapaaehtoisesti tai niin että testattava olisi etukäteen tietoinen testin ottamisesta. Aids-tukikeskuksen linjauksissa ja toiminnassa vastustettiin jyrkästi ja johdonmukaisesti kaikenlaista testausta, joka ei ollut täysin ja kaikilta osin vapaaehtoista.     

Osittain samoissa yhteyksissä, kun käytiin keskustelua hiv-testaamisesta, myös erilaisia pakkotoimia tartunnan saaneita kohtaa esitettiin ja nämä esitykset tulivat monesti esillä olleilta lääkäreiltä ja niissä korostettiin lääketieteellistä oikeutusta toimia tietyillä tavoilla. 

Aids-tukikeskus vastustaa hivin luokittelemista yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi

Aids-tukikeskuksen linja hiv-infektion ehkäisyssä oli keskeisesti WHO:n linjausten mukaisesti informaation ja valistuksen avulla saavuttaa yksilöllisen käyttäytymisen muutos (eli saada ihmiset suojautumaan seksissä), olipa henkilöllä hiv-tartunta tai ei. Aids-tukikeskuksessa vastustettiin Suomen Lääkäriliiton kannattamaa hivin luokittelemista yleisvaaralliseksi taudiksi.

Eritasoiset pakkotoimet ovat mahdollisia yleisvaarallisiksi luokitelluissa taudeissa ja Aids-tukikeskuksessa vastustettiin voimakkaasti pakkotoimenpiteitä.

Suomessa Lääkintähallitus (toisin kuin Lääkäriliitto) vastusti hivin luokittelemista yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi ja tällä samalla kannalla olivat myös sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski-Vikatmaa sekä Sosiaalihallitus. Keskeisenä vaikuttajana, keskustelijana ja erityisesti eettisten näkökantojen esille tuojana toimi myös teologi Martti Lindqvist, joka vastusti aidsiin ja hiviin liittyviä pakkotoimia ja leimaavaa keskustelua ja stigmaa. Lindqvist vaikutti yhteiskunnallisena keskustelijana, mutta toimi myös konkreettisesti Aids-tukikeskuksessa mm. hiv-positiivisille suunnattujen palvelujen suunnittelijana ja toteuttajana.

Aids-kysymyksen uudelleen muotoutuminen vuosina 1991-1992

Huotarin tutkimuksessa käsitellään lopuksi vuosia 1991–1992, jolloin lainsäädännön muutosvaatimuksesta käytiin paljon keskustelua: painopiste hivin ja aidsin määrittelyssä ja toimenpidesuosituksissa siirtyi lehdistökeskustelussa lääketieteen lisäksi myös oikeustieteeseen. Runsasta kirjoittelua aiheutti yksi oikeustapaus, jossa hiv-tartunnan saanutta syytetään hi-viruksen tahallaan tartuttamisesta seksipartneriinsa. 

Lääkäreiden ammattijärjestö hivin pakkotestaamisen kannalla

Suomen Lääkäriliitto oli vaatinut jo vuodesta 1987 hiv-infektion muuttamista yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi ja nämä vaatimukset tulevat entistä enemmän esille lehdistössä, kun vuoden 1992 alussa lääkäri Sirkka-Liisa Valle ja 30 muuta iho- ja sukupuolitautilääkäriä esittävät lainmuutosta, jotta hiv-tartunnan saaneen jokainen seksikumppani voitaisiin testata. Myös Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Markku Äärimaa puoltaa hivin luokittelemista yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi ja hivin pakkotestaamisen mahdollistamista. HS:n artikkelissa 29.1.1992 Äärimaa puhuu hivin tahallisesta tartuttamisesta ja käyttää samalla militaristista kieltä sanomalla ”Joka tapauksessa muutos aiheuttaisi sen, että käytössä olisi enemmän aseita niitä vastaan, jotka tahallaan levittävät sairautta”. Vielä viisi vuotta myöhemmin 1997 toiminnanjohtaja Markku Äärimaa palaa aiheeseen ja vaati Helsingin Sanomissa ” Hiv-infektio on viivytyksettä luokiteltava yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi”.

Tällä hetkellä Lääkäriliiton sivuilla sanotaan: ”Lääkäriliitto yhdistää lääkärit ammattikuntana ja ylläpitää lääkärien yhteisiä ammatillisia arvoja”.  En ole tarkastellut Lääkäriliiton 1980- ja 1990-lukujen linjauksia, mutta mikäli liiton tehtävänä tuolloinkin oli ylläpitää lääkärikunnan yhteisiä ammatillisia arvoja, on perusteltua kysyä, missä määrin nämä arvot kyseenalaistivat hiviin ja aidsiin liittyviä ennakkoluuloja ja stigmaa. Jälkikäteen tarkasteltuna osa liiton käytännöistä ja arvotuksista vahvisti stigmaa sen sijaan, että olisi aktiivisesti haastanut sitä.

Aids-tukikeskus haastaa lääkäri Sirkka-Liisa Vallen ja Lääkäriliiton näkemyksiä

Huotarin mukaan 1990-luvun alun lehdistön keskusteluasetelmassa selvimmin tulee esille kannanotot, jossa vastakkain ovat Aids-tukikeskus ja toisella puolella lääkäri Sirkka-Liisa Valle ja Lääkäriliitto. Aids-tukikeskus näkee jokaisen yksilön – olipa hän sitten hiv-tartunnan saanut tai ei – vastuulliseksi teoistaan. Kaikki lääkärit eivät tue pakkotoimia. Aids-tukikeskuksen lääkäri Kari-Pekka Martimo kirjoittaa vuoden 1992 helmikuussa HS:n mielipidepalstalla otsikolla ”Hiv ei pakkokeinoin parane” seuraavasti: 

”En hyväksy vastuullisen käyttäytymisen vaatimusta vain hiv-positiivisilta. Me olemme edelleen jokainen henkilökohtaisesti vastuussa siitä, minkälaiseen riskiin seksissä suostumme.” 

Kari-Pekka Martimo, Aids-tukikeskuksen lääkäri

Huotarin mukaan lehtikirjoittelun sävy muuttui valistuksen tullessa ensisijaiseksi aiheeksi hiv-kirjoittelun leviämisen ehkäisyssä ja Aids-tukikeskus tuo tätä useimmin esille. Aids-tukikeskus painottaa keskeisesti valistusta toisin kuin monet lääkärit, jotka valistuksen lisäksi vaativat myös tiukempaa lainsäädäntöä. Lisäksi Aids-tukikeskuksessa painotetaan, että pelon herättäminen ei ole hyvä ja tehokas keino silloin kun halutaan estää hivin leviämistä, vaan pelon herättämisellä voi olla päinvastaisia ja joissakin tapauksessa erittäin vakavia seurauksia: jo vuosien 1987–88 itsemurhien seurantaprojektin tuloksissa todettiin 28 aids-pelosta johtunutta itsemurhaa. 

WHO: ”Heteroseksuaalinen aids on aikapommi, joka räjähtää lähivuosina.”

Lehtikirjoittelussa tuodaan 1990-luvuna alussa aikaisempaa enemmän esille, että hiv leviää heteroseksuaalien keskuuteen ja tästä ollaan huolestuneita. Esimerkiksi Iltalehden artikkelissa 8.9.1991 mainitaan WHO:n aids-ohjelman johtajan varoittavan, että ”heteroseksuaalinen aids on aikapommi, joka räjähtää lähivuosina” ja varoittaa teollistuneita maita ”itsetyytyväisyydestä” että aids olisi vain homoseksuaalien ja huumeidenkäyttäjien sairaus. Myöhempinä vuosina mediassa onkin hivistä puhuttu monesti heteroja uhkaavana ja koskevana sairautena.  

Olen varma, että suhtautuminen aidsiin, hiviin, hiv-positiivisiin ihmisiin sekä tartuntariskissä oleviin olisi ollut toisenlaista, jos epidemia olisi alun perin koskettanut ensisijaisesti heteroseksuaalista enemmistöä. Tällöin myös hiv- ja aids-työtä tekevien järjestöjen toiminnasta, vaikuttamistyöstä ja julkisesta keskustelusta kirjoitettaisiin toisenlaista historiaa.

Lehdistö epäonnistui vallan vahtikoirana toimimisessa 

Miten sitten aidsin ja hivin alkuaikojen mediarepresentaatio meni pääpiirteissään? Siitä Kari Huotari  toteaa tutkimuksensa yhteenvedossa ”Aids-kirjoittelussa joukkotiedotusvälineet ja journalistit eivät toimineet ”neljäntenä valtiomahtina” tai ”politiikan vahtikoirana”, jonka tehtäviksi on luonnehdittu yhteiskunnassa valtaa käyttävien instituutioiden kritisointi ja valvonta. Pikemminkin journalistit toimivat ”yhteiskunnallisesti mielekkään” tietoisuuden, yhteiskunnallisen vallan tukijoina ja uusintajina; poliittisina sopuleina. Joukkotiedotusvälineet eivät siis toimi siten kuin on väitetty”.  

Aids- ja hiv-työ oli vaativaa 1980-luvulla ja -90-luvun alussa, koska työssä jouduttiin kamppailemaan sellaisten asioiden parissa, joita ei ole liittynyt moniin muihin sairauksiin ollenkaan.

Heteronormatiivisuus ja hiviin ja aidsiin liittyvä stigma ovat vaikuttaneet merkittävästi hiv-positiivisiin ja keskeisesti hiv-tartuntariskissä oleviin ihmisiin. Tämän vuoksi ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuustyö on ollut oleellinen osa aids- ja hiv-työtä. Nämä samat asiat liittyvät hiviin edelleenkin, vaikka kehitystä parempaan suuntaan onkin tapahtunut. Uudenlaiset hiv-lääkkeet ovat muuttaneet merkittävästi hiv -positiivisten elämää ja hivin ennaltaehkäisy on kehittynyt, keskeisempänä tästä voi mainita prep-lääkityksen. Näistä aiheista voit lukea lisää Hivpointin somekanavista kuluvan 40-juhlavuden aikana.

Lämmin kiitos Teppo Heikkiselle pitkäjänteisestä työstä yhdenvertaisuuden, ihmisoikeuksien ja seksuaaliterveyden edistämiseksi. Tepon asiantuntemus, tinkimätön sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien oikeuksien puolustaminen ja kyky nostaa esiin yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita keskusteluihin ovat jättäneet pysyvän jäljen Hivpointiin. Toivomme, että työelämän jälkeen aikaa jää entistä enemmän sekä tärkeille keskusteluille että Suomusjärven kartanon rauhasta nauttimiselle. <3