26.6.2020

Risto tekee näkymättömän näkyväksi

Risto Ylpeästi esikuva

”Kun puhun julkisuudessa hivistä ja ikääntymistä, luon turvallisempaa vanhuutta itselleni ja muille hiv-tartunnan saaneille.”

Risto Hartikainen, 70, on aktiivinen eläkeläinen. Risto on myös hiv-tartunnan saanut ja homoseksuaali, joka on tehnyt ja kokenut valtavasti elämässään. Tällä hetkellä Risto toimii Setan Sateenkaarisenioreissa kokemuskouluttajana, Positiiviset ry:ssä vapaaehtoisena sekä on Jokelan eläkkeensaajien hallituksen jäsen. Mutta minkälainen merkitys esikuvilla on ollut aktiivisen Riston elämässä? Saimme tilaisuuden haastatella Ristoa ja kuulla hänen ajatuksiaan aiheesta.

Iso kiitos, että sain haastatella sinua Risto. Helsinki Priden vuoden 2020 teemana ovat esikuvat. Minkälaisia esikuvia sinulla on ollut elämäsi aikana ja minkälainen vaikutus heillä on ollut sinuun?

Minulla on ollut nuoruudessa monia esikuvia. Huomasin jo varhain, että kuulun vähemmistöön, en kuitenkaan osannut nimetä mihin vähemmistöön ja yrtin esikuvien kautta etsiä, millainen haluaisin olla. Koin olevani ihminen, joka ei kelvannut kenellekään, ei myöskään itselleen. Ensimmäinen esikuvani on ollut äiti. Ajattelin, että poikien piti mennä naimisiin ja että turvallisin kumppani minulle olisi äitini. Minulla on ollut loistavia opettajia ja he ovat olleet esikuviani kouluaikoina. Alakoulussa opettajat opettivat lukemaan ja käymään kirjastossa, josta löysin Viisikko-kirjat, ne piti kahlata läpi moneen kertaa. Yläluokilla esikuviani olivat kädentaitojen opettajat, kuten opettaja, joka opetti minua valokuvaamaan. Tunsin olevani epäonnistunut ja nämä idolit antoivat minulle suunnan, he löysivät minusta hyviä ominaisuuksia ja sain tuntea olevani hyväksytty. Mielestäni tärkeintä on, että nuoria ja lapsia kannustetaan löytämään elämästä jotain sellaista, joka itseään kiinnostaa.

Ollessasi 16-vuotias näin Iltasanomissa lööpin, jossa luki, että Helsingistä löydetty homopesä. Se avasi minulle itseäni hieman, sillä tunsin että kuulun joukkoon ja minunlaisilleni on olemassa pesä, koti. Artikkelin mukaan siellä oli koirakin ja totesin, että se on minun paikkani, koska olen hyvin eläinrakas. En osannut ottaa lööppiä negatiivisena asiana, vaikka homopesästä oli sinä kirjoitettu hyvin kielteiseen sävyyn.

Minkälaisia esikuvia olisit kaivannut nuoruudessasi?

Olisin kaivannut jonkun, joka olisi selittänyt omituista olotilaani minulle. Olen oppinut menemään nuorena kaappiin ja olen elänyt kaksoiselämää huomattavan osan elämästäni. Lapsuuden kodissani oli vapaa kasvatus, eikä sieltä tullut negatiivista viestiä homoseksuaalisuudesta. Taustalla olivat kuitenkin ympäristön odotukset, joita en ole kokenut voivani täyttää. Heteroelämä oli nuoruudessani ainoa vaihtoehto, nuoruudessani homoseksuaalisuus oli sekä rikos että sairaus. Elin lapsuuteni 1950-luvulla, tuo aikakausi oli todella rankka. Sodanjälkeinen maailma oli ankara ja meidät kasvatettiin siihen, että Suomi tarvitsee meitä ja että elämä menee tietyn käsikirjoituksen mukaan.

Vasta 70-luvulla kuulin ensimmäistä kertaa julkisuudenhenkilöstä, joka oli homo. Nuorena olisi ollut merkittävää, jos julkisudessa olisi ollut henkilö, joka olisi ollut avoimesti homo, se olisi avannut suljettua maailmaani.

Mitä sanoisit nyt 13-vuotiaalle Ristolle?

Kun olin 13-vuotias oli vuosi 1963. Voisin sanoa, että odota muutama vuosi, niin alat tietämään missä mennään ja sinullakin on olemassa paikka. Ja kun aikaa kuluu, niin asiat alkavat lutviutumaan ja löydät itsellesi elämän ja opit elämään niin kuin haluat, etkä niin kuin muutkin haluavat sinun elävän. Toivon, että olisin ollut avoimemmin oma itseni, se ei kuitenkaan ollut siihen aikaa mahdollista. Iltasanomien lööppi oli tosi tärkeä – ensimmäinen tieto, että muitakin samanlaisia on.

Mikä saa sinut puhumaan hivistä ja ikääntymisestä julkisesti?

Kouluttauduin ratsastuksenopettajaksi 1970-luvulla ja minulla oli kuva, että jos joku saa tietää, että olen homo, niin minua pidetään automaattisesti pedofiilina, enkä voisi työskennellä lasten ja nuorten parissa. Vaikka tiesin itse mikä olen, yhteiskunta ei ollut valmis.  Vain Helsingin lomilla ja ulkomaanmatkoilla sain olla oma itseni. Olin kaapissa, kunnes vuonna 1994 tapasin unelmieni miehen. Aloimme seurustelemaan ja päätimme muuttaa yhteen. Pyysin äidin ja sisarukset kylään ja kerroin, että olen homo ja olen löytänyt kumppanin, jota rakastan ja että muutamme yhteen. Monella on oletus siitä, että kun kaapista tullaan ulos, niin se on kamala asia ja kaikki hylkäävät. Minun tapauksessa perheeni vaan katsoi minua ja sanoi, että kyllähän me on tiedetty.

Minulla jäi kertomatta siinä vaiheessa, että kumppanini on hiv-positiivinen. Vuosi oli 1994, eikä hiviin ollut vielä tehokasta lääkitystä. Kävin säännöllisesti hiv-testeissä ja kun joulukuussa 1996 sairastuin kovaan flunssaan, kumppanini kannusti hakeutumaan heti hiv-testiin. Kun soitin tuloksesta Kontulan terveysasemalle, minulle sanottiin, että tulos on positiivinen. Kerroin perheelleni hiv-tartunnastani 1997, koska pelkäsin, että he olisivat saaneet tietää siitä muuta kautta.

Olen puhunut ensimmäistä kertaa hiv-tartunnassani julkisesti vuonna 2010. Silloin oli jo julkaistu sveitsiläisten lääkärien laatima lausunto, jonka mukaan lääkitty hiv ei tartu. Positiiviset Ry:n toiminnanjohtaja Sini Pasanen kysyi minulta, kävisikö minulle, että puhuisin omalla nimellä ja kasvoilla hivistä. Minulla ei ole lapsia ja asuin yksin, joten minun ei tarvinnut suojella ketään. Pelkäsin, että sama katastrofi toistuisi, kun noin 10 vuotta aikaisemmin, kun laitoin hiv-statukseni seuranhakupalveluun ja kimppuuni hyökättiin. Tuolloin sain tappouhkauksia ja minut teilattiin täysin. Suostuin kuitenkin, koska tiesin, kuinka hankalaa hiv-tartunnan saaneilla on ja että kukaan muu kuin tartunnan saanut itse ei voi kertoa, millaista on elää hiv-positiivisena. Kun lehti, jossa artikkeli oli, ilmestyi, olin peloissani. En kuitenkaan yllätyksekseni saanut yhtä ainoaa negatiivista kommenttia. Tuon ensimmäisen lehtiartikkelin jälkeen olen antanut useita haastatteluja, kouluttanut sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia sekä toiminut Setan Sateenkaarisenioreissa vertaiskouluttajana. Kun puhun julkisuudessa ja koulutan hivistä ja ikääntymistä, luon turvallisempaa vanhuutta itselleni ja muille hiv-tartunnan saaneille ja toivon, että minusta osataan huolehtia, kun en itse siihen enää kykene. Haluan myös nostaa esille vanhuspalveluissa olevia puutteita, jotta niitä voidaan korjata. Puhun itseäni koskettavista teemoista, jotta muilla olisi parempi ja minulla myös.

Minkälaisia seurauksia asioiden puheeksiottamisesta on sinulle ollut?

On hienoa, että asioista puhumista ei ole tullut kielteisiä seurauksia, päinvastoin. Eniten kiitosta on tullut siitä, että asioista puhutaan ja niitä tuodaan esille. Ei oleteta vaan, että kaikki on hoidossa. Kun on käynyt ammattilaisille puhumassa, niin me kokemuskouluttajat saamme parhaan palautteen, me olemme ne helmet, joille tehdään kysymyksiä ja meitä kuunnellaan. Olen tyytyväinen, että ihmiset ovat alkaneet käymään enemmän hiv-testissä, se on muuttunut. Olen saanut tuotua Setalle sen, että hiv kuuluu osana heidän koulutuksiaan.  Olin alkuvuodesta elävänä kirjana lukiolaiselle, oppilaat tulivat viiden ryhmissä luokseni. Yksi nuori kiitti minua ja sanoi, että uskallan nyt tulla ulos kaapista. Se oli todella hieno asia. Tässä on esikuvien voima, se tulee siitä, että kertoo omaa tarinaansa.

Kiitos Risto haastattelusta. Lopuksi vielä, minkälaisia terveisiä haluaisit lähettää ihmisille Helsinki Pride -viikolla?

Kaikkein tärkein on, että käykää hiv-testissä! Testausmahdollisuuksia on nykyään monia.

 


Kommentoi: