Sari Seppänen: Kansallinen hiv-ohjelma taistelee toimivuudestaan sisällissodan riepomassa Etelä-Sudanissa

20.4.2016

Sari_Seppänen

Kuva: Mika Heikkinen

Lentokone kaarsi loivasti lähes 7000 kilometrin pituisen Niilin pengermien yli hakeakseen kurssinsa kohti vehmaiden kukkuloiden välissä lepäävää Juban lentokenttää. Oli heinäkuu 2013 ja olin matkalla Keniasta Etelä-Sudanin pääkaupunkiin ensimmäistä kertaa YK:n hiv-ohjelmia koordinoivan UNAIDSin maatoimiston palkkaamana.  Tehtävänäni Jubassa oli aloittaa kansallisen strategian kirjoittaminen hiv-palveluiden vahvistamiseksi humanitäärisissä kriisiohjelmissa. Päällisin puolin katsottuna eteläsudanilaisten surkea ruokaturvallisuustilanne vaikutti paradoksaaliselta kaiken sen lentokoneen ikkunasta näkemäni vihreyden keskellä.

Ensivaikutelmani maasta oli sen ilmapiirin käsin kosketeltava kireys ja kyynisyys joka alkoi heti lentokentän saunanlämpöisessä sisääntuloaulassa. Juban katukuvassa South People’s Liberation Armyn, SPLA:n maasturit lavalla kalashnikoveihin nojaavine sotilaineen olivat selvästi yleisempiä kuin itseään hedelmien tai pikkurihkaman myynnillä leivän syrjässä kiinni pitävät pienyrittäjät, jotka yleensä elävöittävät afrikkalaisia urbaanialueita. Tunnelmaa ei ollut omiaan höllentämään tuore poliittinen kriisi, jonka huipentumana dinkapresidentti Salva Kiir oli erottanut varapresidenttinsä, nuer-heimoa edustavan Riek Macharin ja samalla koko kabinettinsa.

Päällistettyjä teitä tässä Suomea pinta-alaltaan kaksi kertaa isommassa maassa oli ainoastaan 150 kilometriä, joista melkein kaikki Jubassa tai lähialueilla – näistäkin maaseudulle vievä oli asfaltoitu paikallisen ystäväni mukaan vain, jotta maata käytännössä itsevaltiaan tavoin johtava presidentti Kiir pääsisi ajamaan mutkattomasti huvilalleen. Muutoin maayhteys suurimpaan osaan syrjäseuduista pysyi varsinkin tulva-aikoina täysin katkoksissa.

Kriisistä kriisiin kulkeva maa

Jatkuvat sotatilat ovat leimanneet maailman nuorimman kansakunnan matkaa jo 1960-luvulta. Etelä-Sudan itsenäistyi Sudanista heinäkuussa 2011 pitkällisen sisällissodan jälkeen, jonka jälkimaininkeina maassa asuu satojatuhansia sudanilaisia paluumuuttajia pakolaisleireillä surkeissa oloissa. Itsenäisyyden aikanakin Abyein öljykenttien omistajuudesta kumpuavat kiistat Sudanin kanssa ovat seuranneet toinen toistaan säännöllisin intervallein; tämän lisäksi erityisesti maan vallankahvassa olevien, SPLA:n selkärangan muodostavien dinkojen ja oppositiossa keskeisessä asemassa olevan nuer-heimon väliset vastahankaukset ovat syöttäneet etnisten konfliktien noidankehää maassa sukupolvesta toiseen.

Sari_Seppänen_south-sudan-map

Kuva: Etelä-Sudanin kartta

Jonglein osavaltio on ollut näistä paikalliskonflikteista näkyvimmässä osassa. Kuuden eri etnisen ryhmän kahnauksissa on tuhansia ihmisiä menettänyt vuosien saatossa henkensä. Tämän konfliktin hillitsemisessä YK:n UNMISS:n (UN Mission in South Sudan) rauhanturvaoperaatio on kohdannut epäonnistumisen toisensa jälkeen. Aseiden virtaaminen alueelle Itäisen Afrikan ja Afrikan Sarven muilta konfliktialueilta on osaltaan jumiuttanut tilannetta pitkäaikaiseksi – ja veriseksi – konfliktiksi. Etelä-Sudanin länsiosat ovat lisäksi joutuneet kestämään osansa Lord’s Resistance Armyn kolmikymmenvuotisesta terrorista, jonka keskusalueita ovat olleet naapurimaat Pohjois-Uganda, Kongon Demokraattinen tasavalta ja Keski-Afrikka.

Humanitäärisiä kriisejä maassa synnyttävät myös luonnonmullistukset: touko- ja lokakuun väliseen sadekauteen – varsinkin sen heinä-elokuun huippuaikaan – ajoittuvat tulvat myllertävät puolet maan pinta-alasta. Marraskuulta alkava kuiva kausi taas aiheuttaa vuosittaisia nälänhätäpiikkejä syömällä sadon erityisesti pohjoisemmissa osavaltioissa. Ilmastonmuutoksen vaikutukset sekoittavat ruokatuotannon reunaehtoja entuudestaan.

Tämän päivän Etelä-Sudan on keskeisimpien kehitysstandardien valossa yksi maailman takaperoisimmista maista siitäkin huolimatta, että maan öljyvarannot ovat Saharan eteläpuolisen Afrikan kolmanneksi suurimmat.  Muun muassa alle viisivuotiaiden lasten kuolleisuusluvut on maailman korkeimmat: 112 kuollutta tuhatta lasta kohden, ja lukutaitoisia naisista on ainoastaan 12 prosenttia, miehistäkin vain 37 prosenttia. Yli puolet tästä 11-miljoonaisesta kansasta elää kansallisen köyhyysrajan alapuolella.

Nykyinen konflikti alkoi joulukuussa 2013, muutama päivä sen jälkeen kun lähdin maasta viimeisimmältä vierailultani. Etelä-Sudanin hallituslähteiden mukaan oppositiojohtaja Machar hyökkäsi tällöin kannattajineen presidentinpalatsiin Jubassa ja aloitti vallankaappausyrityksen istuvaa presidenttiä vastaan. Konflikti levisi nopeasti Jonglein, Upper Nilen ja Unityn osavaltioihin, ja on sittemmin pahentanut entuudestaan maan jo valmiiksi lohdutonta tilannetta: vaikeasta ravinnonpuutteesta kärsi tämän vuoden lokakuussa 4,6 miljoonaa ihmistä, kun viime vuonna samaan aikaan tämä lukema oli 3,8 miljoonaa. Yli 2,2 miljoonaa eteläsudanilaista on paennut väkivaltaa kotiseuduiltaan, ja heistä 1,6 miljoonaa on päätynyt maan sisäisille pakolaisleireille.[2] Puhtaasta vedestä ja perusterveydenhuollosta on huutava pula. Väkivaltaisuudet humanitäärisiä toimijoita kohtaan sekä tieverkoston surkea tila vaikeuttavat avun perille saantia huomattavasti.

Ihmisoikeusloukkaukset ovat valitettavan yleisiä. UNMISS:n raportti tämän vuoden huhti/toukokuulta kuvailee konfliktin luonnetta karkein sanamuodoin, luetellen summittaisia tappamisia, raiskauksia, kaappauksia ja tuhopolttoja joiden ”julmuuden laajuus ja taso viittaavat antipatioiden syvyyteen, joita ei ole selitettävissä vain poliittisilla erimielisyyksillä”.[3] YK:n arvioiden mukaan yli 12 000 lasta on rekrytoitu vastoin kansainvälisiä lakeja sotilaallisten joukkojen riveihin. Koleraepidemiat ovat tartuttaneet tuhansia ihmisiä, kylväen kuolemaa varsinkin Juban alueella.

Suurten haasteiden hiv-ohjelma

Hivin yleisyys jää Etelä-Sudanissa kauaksi eteläisen Afrikan hyperepidemialukemista, yltäen kuitenkin 2,3 prosentin esiintyvyydellään selkeästi kansalliseksi yleisepidemiaksi. Alueelliset erot ovat suurehkot, vaihdellen maan länsiosan Western Equatoria -osavaltion vajaasta seitsemästä prosentista pohjoisen Northern Bahr el Ghazar –osavaltion noin 0,3 prosenttiin. [4] Hiv on yleisepidemia myös kaikissa Etelä-Sudanin naapurivaltioissa, joskin suurimmassa osassa sairaus on vieläpä selvästi tätä yleisempi, varsinkin Ugandassa (7,4 prosenttia) ja Keniassa (5,6 prosenttia – hyperepidemia-alueilla jopa yli 25 prosenttia); rajojen yli on ennestään suuri väestön liikkuvuus, mitä nykyinen konflikti on yhä lisännyt. Humanitääristen teemojen ohella migraatioon liittyvät tekijät ovatkin tärkeällä sijalla kansallisessa hiv-strategiassa.

Etelä-Sudanissa on n. 150 000 hiv-positiivista henkilöä, ja vuosittain hiv-infektion saa maassa noin 13 000 aikuista sekä 3 000 lasta. Hiv-lääkityksen piirissä on vain kahdeksan prosenttia lääkitystä tarvitsevista aikuisista; lääkitystä tarvitsevista lapsista sitä saa vain yksi prosentti. Hivin ehkäisy raskauden ja synnytyksen aikana tavoittaa 12,5 prosenttia hiv-positiivisista, raskaana olevista naisista. Tietämys hivin ehkäisystä, riskistä ja turvallisesta seksistä on eteläsudanilaisten keskuudesta alhaisinta globaalia tasoa. [5] Hiviin liitetty vahva sosiaalinen stigma ja väestön alhainen lukutaito hankaloittavat epidemian ehkäisyyn tähtäävien ohjelmien toteuttamista, joskin erinäisiä kuvalliseen kommunikaatioon nojaavia, kulttuurisesti hyväksyttävästi suunniteltuja valistusinterventioita on monessa yhteisössä toteutettu.

Kuten näistä luvuista on helppo päätellä, hiv-palvelut tavoittavat vain murto-osan eteläsudanilaisista johtuen paljolti julkisen terveydenhuollon kehnosta tilasta. Päteviä lääkäreitä maassa on vain yksi jokaista 65 574 ihmistä kohden[6], ja monet paikallisista lääkintäyksiköistä hoitavista farmaseuteista eivät kykene edes suorittamaan perusinventaarioita hiv-lääkkeistä. Lääketoimitusten heikko logistiikkaketju aiheuttaa sitä pahempia lääkkeiden saatavuuskatkoja mitä kauemmaksi pääkaupunkiseudulta mennään. Terveydenhuoltoon liittyvä seuranta ja tilastointi ovat hyvin puutteellisia, mikä hankaloittaa muun muassa luotettavan tiedon saantia ja analysointia sekä tarvittavien palveluiden täsmällistä suunnittelua.

Vuoden 2012 tilastojen mukaan koko maassa oli vain 37 toimivaa sairaalaa. Jo valmiiksi heikko terveysinfrastruktuuri on joutunut konfliktin jalkoihin, ja tahallisiakin terveyspalveluiden sabotaasi-iskuja on raportoitu. Esimerkiksi toukokuun sotilastoimenpiteiden vanavedessä tuhottiin Lääkärit Ilman Rajoja- järjestön sairaala Leerissä, Unity-osavaltiossa, minkä myötä alueen 270 000 ihmistä jäivät monen muun terveyspalvelun ohella ilman hiv-palveluja. Etelä-Sudanin YK:n humanitäärinen koordinaattori Toby Lanzer on arvioinut tällaisen väkivallan johdosta tuhoutuneen yli 650 000 ihmiseltä mahdollisuus perustason terveydenhuollon kriisipalveluihin.[7]

Hiv tarvitsee erityishuomiota kriisitilanteissa

Sari_Seppänen_Nimule

Kuva: UNAIDS South Sudan Country Office

Etelä-Sudanin konfliktilla on synkät vaikutukset hiv-tilanteeseen Jonglein, Upper Nilen ja Unityn osavaltioissa. UNAIDSin arvioiden mukaan vähemmistö 1 140 hiv-lääkityksellä olevista potilaista on pysynyt hoidonseurannan piirissä. Kaiken kaikkiaan kriisin arvioidaan vaikuttaneen suorasti 25 000 hiv-positiiviseen ihmiseen mm. raskauden ja synnytyksen aikaisen hivin ehkäisyhoidon katkeamisen kautta. Aikaisempi noususuuntainen trendi kansallisessa hivin lääkehoidon kattavuudessa suhteutettuna hoitoa tarvitseviin HIV-positiivisiin yksilöihin on pysähtynyt. Hiv-testejä on saatavilla hyvin satunnaisesti. Kriisitilanteen jatkuvasti muuttuvan luonteen vuoksi palveluiden suunnittelu on hyvin haastavaa: esimerkiksi Bentiun alueella Unityn osavaltiossa oli vuoden alussa 4 530 maan sisäistä pakolaista, mutta luku kuusitoistakertaistui vain kolmessa kuukaudessa. [8]

Juuriltaan irrotetut pakolaisryhmät kohtaavat heitä hiville altistavia tilanteita: perhekontekstista erilleen joutuneiden sosiaaliset, muun muassa seksuaalikäyttäytymistä säätelevät, normit murtuvat. Varsinkin vanhemmistaan eronneilla nuorilla on havaittu korkeampaa seksuaalista riskikäyttäytymistä. Tämä ilmenee usein niin sanottuna survival sex -käyttäytymisenä, jolloin varsinkin tytöt ja naiset ryhtyvät prostituutioon turvatakseen perustarpeensa ruoasta, puhtaasta vedestä ja asumuksesta. Seksuaalinen väkivalta on keskimäärin yleisempää verrattuna normaalitilanteeseen. Seksuaalisten infektioiden ehkäisy ja hoito on puutteellista, luoden mahdollisuuksia hivin yleistymiselle. Hiv-hoidon katkeaminen altistaa hoidossa olleet opportunistisille infektioille, hiv-lääkeresistenssille sekä ennenaikaiselle kuolemalle heidän jäädessä ilman lääkkeitään. Hiv-positiivisia lapsia syntyy enemmän heidän äitiensä jäädessä raskauden ja synnytyksen aikana ilman hiv-lääkitystä. Hiv-positiivisilla, immuniteetiltaan heikentyneillä henkilöillä on ravinteellisia vaatimuksia, jotka kriisitilanteissa helposti jäävät huomioitta; he ovat myös haavoittuvampia mm. huonolle juomaveden laadulle sekä infektiosairauksille, jotka äityvät leirioloissa nopeasti epidemioiksi. Sosiaalinen stigma sekä fyysinen heikkous saattavat estää hiv-positiivisia henkilöitä hakeutumasta pakolaisleireillä eri avunmuotojen piiriin.

Maan sisäisten pakolaisten leireistä Bentiussa, Malalkalissa, ja Juban 3-leirillä hiv- ja tuberkuloosi-infektiot olivat kaikkina vuoden 2014 viikkoina listattuina pakolaisten toisiksi yleisimmäksi kuolinsyyksi.[9]

Seksuaalisen väkivallan surulliset kasvot

Seksuaalisella väkivallalla ja hiv-tartuntariskillä on todistetusti selkeä joskin monisäikeinen yhteys. Väkivallan kokemisen on arvioitu jopa kolminkertaistavan naisen todennäköisyyden saada hiv-tartunta sekä biologisten että monimutkaisten psykososiaalisten tekijöiden kautta; seksuaalisen väkivallan kautta tämä riski on ilmeisin ja vahvimmillaan silloin kun se kohdistuu biologista kypsymisprosessiaan vielä läpikäyviin lapsiin ja nuoriin. [10] Seksuaalinen väkivalta on sidoksissa naisten yhteiskunnallisesti alisteiseen rooliin.[11]

SPLA:n entinen johtaja, lähes ikoniseen rooliin vielä eläessään kohonnut John Garang kuvasi kerran maansa naisten asemaa sanoin: ”naiset ovat köyhimmistä köyhimpiä ja marginalisoiduista ihmisistä marginalisoiduimpia”. Tämä heijastuu kaikilla elämänaloilla, verrattiinpa sitten naisten ja miesten toimeentulotasoja ja terveystilastoja, tai tutkittaessa sukupuolittuneen ja seksuaalisen väkivallan esiintyvyyttä, jonka naiset ja tytöt oppivat sosiaalistumisprosessin kautta sisäistämään osaksi naisen rooliaan niin maan kristityissä kuin lukumäärältään pienemmissä muslimiyhteisöissäkin.

Kriisin aikana sosiaaliset turvaverkostot katkeavat, ja pakolaisleireille majoittuvat sekä niille vieraita seutuja pitkin matkaavat lapset ja naiset elävät usein kohonneen seksuaalisen väkivallan uhan alla. Konflikti vahvistaa seksuaalisen väkivallan kehää myös käytettäessä raiskauksia systemaattisesti sodan aseena. Zainab Hawa Bangura, YK:n seksuaalisen väkivallan asiantuntija konfliktitilanteissa mainitsi käytyään haastattelemassa raiskauksen uhreja Bentiussa, Unityn osavaltiossa, että ei ollut kolmenkymmenen vuoden työuransa aikana todistanut ”mitään yhtä iljettävää kuin mitä näki Bentiussa”. Raiskausten käyttämiseen sodan aseena ovat syyllistyneet joukot niin hallituksen kuin oppositionkin puolelta. Tilanteen huolestuttavuutta hiv-epidemian kannalta lisää sotajoukkojen maan keskiarvoa korkeampi hiv-infektioaste, 4,3 prosenttia.[12] Hivin jälkiehkäisyyn on raiskaustapauksissa yleisesti lääkitystä tarjolla klinikoilla monen kehitys- ja kriisiorganisaation toimittamana, mutta harva uhri hakeutuu hoitoon sosiaalisen stigman ja tiedon puutteen vuoksi tai pelätessään vihamielisiä reaktioita yhteisöltään.[13]

Hiv ja tusina muuta kansallista prioriteettia

Hiv-ohjelmia Etelä-Sudanissa maanlaajuisesti koordinoi South Sudan AIDS Commission (SSAC) pääkaupungin koillispuolen kukkuloiden katveesta sijaitsevasta, kolonialistista tyyliä tapailevasta ränsistyneestä maalaistalosta käsin. Strategiatyön aikana saimme aikaan päätöksen SSAC:n, kriisinhallintatyön kansallista mandaattia kantavan South Sudan Relief and Rehabilitation Commissionin (SSRRC) sekä pakolaisasioita hoitavan South Sudan Commission of Refugee Affairsin kanssa, jonka mukaan nämä elimet lisäisivät yhteistyötään sekä kansallisella että osavaltiotasolla. Osavaltioiden paikallisia kriisitoimintoja koordinoivat SSRRC:n työryhmät ilmaisivat kaikki valmiutensa kutsua hiv-positiivisten henkilöiden tukiryhmät kriisikoordinaatiokokouksiinsa niissä osavaltioissa, joissa näitä ryhmiä on ylipäätään perustettu, jotta heidän tarpeensa voitaisiin ottaa konkreettisesti huomioon suunniteltaessa paikallisia kriisinhallintatehtäviä: terveydenhuollon eri palveluja, ruoka-avun jakelua ja muista fyysisistä ja psykososiaalisista tarpeista huolehtimista sekä kaikista haavoittuvimpien ihmisryhmien suojelutoimenpiteitä.

Konsultaatioissa, jotka käsittivät kaikki oleelliset toimijat maan hallituksesta, YK:sta ja muista kansainvälisistä organisaatioista, suunnittelimme erinäisiä interventioita niin terveydenhuoltoon, ruoka-apuun/ruokaturvallisuuteen kuin seksuaaliseen väkivaltaan keskittyvissä humanitäärisissä ohjelmissa. Päätimme esimerkiksi  mobiililääkintäklinikoiden tarpeellisuudesta kaikista syrjäisimmille seuduille Central ja Western Equatorian sekä Upper Nile –osavaltioihin.  Huomasimme myös ruoka-avun ja terapeuttisen ravinto-ohjelmien osalta parantamisen tarvetta olevan muun muassa erityisen haavoittuvien ihmisryhmien identifioimisessa, minkä vuoksi hiv-positiiviset ja aidsia sairastavat jäävät usein ilman heidän eritystarpeitaan vastaavia ravinteita. Seksuaalisen väkivallan osalta taas maa vaatisi nykyisen yhden rinnalle lisää monisektorisia klinikoita, jotka yhdistävät raiskauksen jälkeisen lääketieteelliset toimenpiteet, psykososiaalisen tuen sekä hiv- ja muut seksitartuntatautien hoitopalvelut. Tämän lisäksi seksuaalisen väkivallan yleisyyteen liittyvät sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät vaativat monen tason työstämistä kyläyhteisöistä sotilaallisiin ja hallintorakenteisiin.

Yhteistyö ei kaiketi ikinä ole Etelä-Sudanin toimintaympäristössä ollut yksinkertaista ja joulukuun 2013 jälkeen kaikki vaikuttaa monimutkaistuneen entisestään. Hallituselinten, YK:n ja kansainvälisten järjestöjen väliset koordinaatio- ja yhteistyöyritykset kuulostavat työläiltä ja ylipolitisoituneilta varsinkin humanitäärisen toiminnan osalta. Hiv on myös agendana kärsinyt tärkeysjärjestyksellistä inflaatiota entisestään kansallisen ja kansainvälisen huomion keskittyessä perinteisiin kriisioperaatioihin ilman paljoa ymmärrystä sille, että hivin ehkäisy ja hoito muodostavat tärkeän osan humanitääristä toimintaa varsinkin yleisepidemian maissa. Näin siitäkin huolimatta, että hivin on toimijoiden kesken sovittu olevan eräs kansallisen kriisin prioriteettikysymyksistä, ja sille on myös kansainvälisissä humanitäärisissä rakenteissa ja suunnitelmissa omistettu oma valtavirtaistamismandaattinsa. Hiv-ohjelman rahoitus on heikoissa kantimissa – kansallisen hiv-strategian toteutus ontuu vakavasti maksajan puuttuessa 80 prosentilta sen budjetista. Samalla maan terveyssektorille kokonaisuudessaan on korvamerkitty vain neljä prosenttia kansallisesta talousarviosta.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Perustavanlaisia hiv-palveluita pystytään kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön puitteissa tarjoamaan Juban, Bentiun, Malalkalin ja Borin lähellä sijaitsevan Minkamanin alueilla sijaitseville maan sisäisille pakolaisille. Lisäksi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR toteuttaa koordinoimillaan pakolaisleireillä (joissa majoittuu maan ulkopuolelta saapuneita pakolaisia) suhteellisen kattavaa hiv-ohjelmaa, joka tosin ei koske Etelä-Sudanin maan sisäisiä pakolaisia järjestön mandaatin vuoksi. Toimijoiden välisen koordinaation puute kaiken kaikkiaan hankaloittaa hiv-palveluiden tarjoamiseen liittyvää tiedonkulkua ja suunnittelua.

Lähtiessäni Jubasta juuri ennen sisällissodan syttymistä joulukuussa 2013 mieleeni palautui hetki eräässä pienessä kylässä pääkaupunkiseudusta länteen avautuvalla maaseudulla. Iltapäivän kääntyessä iltaa kohden muutama kylän noin 10-vuotias poika rupesi puolileikillään nahista keskenään. Tilanne kärjistyi naskaleiden väliseen käsirysyyn. Poikien isät puuttuivat tilanteeseen, mutta eivät suinkaan erottaakseen heitä toisistaan – vaan liittyäkseen lankunpätkien aseistamina kahakkaan. Tämä oli mielestäni osuvan konkreettinen esimerkki siitä kuinka vuosikymmenten sotimisen jälkeen selkäydinreaktiona pieneenkin vastahankaukseen on sanojen sijaan väkivalta. Jo vuosikausia Etelä-Sudanissa asunut YK-kollegani totesikin jostain realismin ja kyynisyyden välimaastosta: ”Etelä-Sudaniin ei tule rauhaa niin kauan, kun aseita ja öljyä riittää”.  Näillä perusteilla on odotettavissa pitkä konflikti.

[1] UNAIDS, 2012

[2] UNOCHA, 2015

[3] UNMISS 2015: Flash Human Rights Report on the Escalation of Fighting in Greater Upper Nile.

[4] UNGASS South Sudan 2013

[5] UNAIDS, 2012

[6] WHO, 2015

[7] UNOCHA 2015: Statement by Toby Lanzer, 18 May 2015, http://reliefweb.int/report/south-sudan/statement-mr-toby-lanzer-humanitarian-coordinator-south-sudan-international

[8] IOM South Sudan case study, May 2015

[9] WHO 2014

[10] SPLA HIV Serobehavioural Survey 2010

[11] Mm. WHO, 2015: Fact sheet: http://www.who.int/mediacentre/factsheets/fs239/en/

[12] SPLA HIV Serobehavioural Survey 2010

[13] IOM 2015

Teksti: Sari Seppänen

Seppänen on työskennellyt Afrikassa hivin parissa mm. UNAIDSin ohjelma-analyytikkona sekä yksityisenä konsulttina.

JuhlavuosijulkaisukansiArtikkeli on julkaistu Hiv-tukikeskuksen Tietoa, tukea & tunnetta – Hiv-tukikeskus 30 vuotta
-juhlavuosijulkaisussa, joka käsittelee erilaisia näkökulmia hiviin, hiv-työhön ja hiv-tartunnan kanssa elämiseen. 16 artikkelin kokoelmateos käsittelee muun muassa hiv-positiivisten oikeuksiin, matalan kynnyksen palveluiden kehittämiseen, kansainvälistymisen vaikutuksiin sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveyteen liittyviä kysymyksiä. Voit tilata teoksen Hiv-tukikeskuksen verkkokaupasta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Syötä laskutoimituksen vastaus alla olevaan kenttään *